Herra S
Musta tuntuu, että olen vähän hukassa sen suhteen, mitä haluan herra S:stä.
Sain kesällä pahasti siipeeni, mutta pääsin ahdistuksesta ja ikävistä tuntemuksista yli yllättävän nopeasti. Siitä, kun toisella ei ollut aikaa ja haluja katsoa, mihin potentiaalistamme olisi ollut. Se oli aika raadollista ja turhauttavaa, kun tunnetta oli. Yhteensopivuutta, monellakin tasolla.
Olen aika intensiivinen ja syvästi tunteva ihminen, jahka joku pääsee koskettamaan syvemmältä. En yleensä jää voivottelemaan kenenkään perään, vaan käsiteltyäni ja hyväksyttyäni asian, menen eteenpäin.
Joku jäi kuitenkin jäytämään. Kumpaakin. Jotain jäi kesken... jotain mahdollisesti hienoa.
S laittoi viestiä kaksi viikkoa sitten, josko olisi haluja katsoa, mihin meistä voisi vielä olla. Ettei tarvitsisi jossitella enää, kummankaan. Mietin asiaa hetken. En siksi ettenkö olisi tiennyt mitä sydämessäni halusin, vaan siksi, etten ole tyhmä. Jos joku sanoo ettei hän ole varma mitä haluaa minusta, se on turn off, ei turn on. En ala saalistaa tai halua toista entistä enemmän, mikäli minua ei haluta. Jos joku ei tiedä haluaako hän minut, silloin minäkään en tiedä, haluanko hänet. Olisinko valmis siihen, että minua ei taaskaan valittaisi?
Sain viestin torstai-iltana. Olin alkanut jutella yhden miehen kanssa alkuviikosta. Hän oli ensimmäinen mies kahteen kuukauteen, joka oli herättänyt minussa aidosti lämpimiä tunteita. Olisiko herra M:ssä vihdoin sitä jotain? Kaikki oli helppoa. Todella helppoa. Pystyimme puhumaan mistä tahansa. Hän näytti ja kertoi, miten erityinen hänen silmissään olin. Miten hän ei ollut kiinnostunut kenestäkään pitkään aikaan kuten minusta. Herra M osti bussiliput luokseni lauantaille ja sunnuntaille.
Mutta se viesti. Torstai-iltana... Olin juuri lähdössä lenkille. Istuin sänkyni laidalla ulkotakki päällä ja kengät jalassa. Latasin puhelintani vielä viimeiset minuutit.
"Moido, Jonna."
Henkeni salpaantui. Katsoin viestiä suu auki. Ihan oikeasti. Tuijotin sitä varmaan viisi sekuntia putkeen ja taisin mutista ääneen, "mitä vittua".
Viimeiset kaksi kuukautta perhoset vatsassani olivat yltyneet ilotanssiin joka kerta kun näin herra S:n nimen jossain. Kun naamansa vilahti jossain mediassa. Hän kävi mielessäni luvattoman usein, kuin varkain.
Kävin treffeillä varmaan kymmenen miehen kanssa sen elokuun puolivälin jälkeen, kun jälleen yksi tapaaminen herra S:n kanssa oli peruuntunut ja sain sanottua, ettei tämä riitä.
Sydänkirurgi. Mellakkapoliisi. Juristi. Meteorologi. Myyntimies. Projektipäällikkö.
Useampi pyysi treffeille, mutta ei kiinnostanut. Don Johnson Big Bandin muusikko ja lauluntekijä pyysi minua ulos useaankin otteeseen. Alkoi seurata Instagramissa, viestitti monet kerrat perään, kun en ollut muistanut vastata. Lisäsi FB-kaveriksi.
Mutta ei vaan kiinnostanut. Ei tuntunut missään. Kukaan.
Paitsi Herra M. 196-senttinen, todella atleettinen, komea, hauska ja hölmö mies, jonka kanssa koin olevani riittävästi ja jotain todella hienoa. Hän tuli luokseni viikonloppuna, vaikka sovimme herra S:n kanssa näkevämme seuraavan viikon maanantaina. Päätin, etten tee sitä virhettä enää ikinä, että antaisin sydämeni liian helposti jollekulle, joka ei ole valmis taistelemaan siitä sekuntiakaan. Meillä oli herra M:n kanssa ihanaa. Olin kuitenkin rehellinen hänelle ja kerroin, että minuun otti yhteyttä mies, jota kohtaan tunsin aikoinaan todella vahvoja tunteita. Kuinka minun olisi pakko katsoa se kortti loppuun, tai tulisin katumaan sitä vielä pitkän aikaa. Hän ymmärsi.
No... Olemme nyt nähneet herra S:n kanssa kolme kertaa viimeisen puolentoista viikon aikana. En ole edelleenkään varma, mitä haluan.
Tai no. Olen. Haluan tutustua kaikessa rauhassa. Pelkään kuitenkin sitä, että hän ei tunne samalla tavalla minua kohtaan - ja tämä kyseinen pelko on se The Ongelma. Se sekottaa ajatuksia. En uskalla sanoa kaikkea ääneen herra S:lle, sillä en halua kuulostaa hullulta tai vaikealta tapaukselta. Tiedän, että kaikki selkenee ja helpottuu ääneen sanomalla, mutta... pelottaa liikaa.
Sain kesällä pahasti siipeeni, mutta pääsin ahdistuksesta ja ikävistä tuntemuksista yli yllättävän nopeasti. Siitä, kun toisella ei ollut aikaa ja haluja katsoa, mihin potentiaalistamme olisi ollut. Se oli aika raadollista ja turhauttavaa, kun tunnetta oli. Yhteensopivuutta, monellakin tasolla.
Olen aika intensiivinen ja syvästi tunteva ihminen, jahka joku pääsee koskettamaan syvemmältä. En yleensä jää voivottelemaan kenenkään perään, vaan käsiteltyäni ja hyväksyttyäni asian, menen eteenpäin.
Joku jäi kuitenkin jäytämään. Kumpaakin. Jotain jäi kesken... jotain mahdollisesti hienoa.
S laittoi viestiä kaksi viikkoa sitten, josko olisi haluja katsoa, mihin meistä voisi vielä olla. Ettei tarvitsisi jossitella enää, kummankaan. Mietin asiaa hetken. En siksi ettenkö olisi tiennyt mitä sydämessäni halusin, vaan siksi, etten ole tyhmä. Jos joku sanoo ettei hän ole varma mitä haluaa minusta, se on turn off, ei turn on. En ala saalistaa tai halua toista entistä enemmän, mikäli minua ei haluta. Jos joku ei tiedä haluaako hän minut, silloin minäkään en tiedä, haluanko hänet. Olisinko valmis siihen, että minua ei taaskaan valittaisi?
Sain viestin torstai-iltana. Olin alkanut jutella yhden miehen kanssa alkuviikosta. Hän oli ensimmäinen mies kahteen kuukauteen, joka oli herättänyt minussa aidosti lämpimiä tunteita. Olisiko herra M:ssä vihdoin sitä jotain? Kaikki oli helppoa. Todella helppoa. Pystyimme puhumaan mistä tahansa. Hän näytti ja kertoi, miten erityinen hänen silmissään olin. Miten hän ei ollut kiinnostunut kenestäkään pitkään aikaan kuten minusta. Herra M osti bussiliput luokseni lauantaille ja sunnuntaille.
Mutta se viesti. Torstai-iltana... Olin juuri lähdössä lenkille. Istuin sänkyni laidalla ulkotakki päällä ja kengät jalassa. Latasin puhelintani vielä viimeiset minuutit.
"Moido, Jonna."
Henkeni salpaantui. Katsoin viestiä suu auki. Ihan oikeasti. Tuijotin sitä varmaan viisi sekuntia putkeen ja taisin mutista ääneen, "mitä vittua".
Viimeiset kaksi kuukautta perhoset vatsassani olivat yltyneet ilotanssiin joka kerta kun näin herra S:n nimen jossain. Kun naamansa vilahti jossain mediassa. Hän kävi mielessäni luvattoman usein, kuin varkain.
Kävin treffeillä varmaan kymmenen miehen kanssa sen elokuun puolivälin jälkeen, kun jälleen yksi tapaaminen herra S:n kanssa oli peruuntunut ja sain sanottua, ettei tämä riitä.
Sydänkirurgi. Mellakkapoliisi. Juristi. Meteorologi. Myyntimies. Projektipäällikkö.
Useampi pyysi treffeille, mutta ei kiinnostanut. Don Johnson Big Bandin muusikko ja lauluntekijä pyysi minua ulos useaankin otteeseen. Alkoi seurata Instagramissa, viestitti monet kerrat perään, kun en ollut muistanut vastata. Lisäsi FB-kaveriksi.
Mutta ei vaan kiinnostanut. Ei tuntunut missään. Kukaan.
Paitsi Herra M. 196-senttinen, todella atleettinen, komea, hauska ja hölmö mies, jonka kanssa koin olevani riittävästi ja jotain todella hienoa. Hän tuli luokseni viikonloppuna, vaikka sovimme herra S:n kanssa näkevämme seuraavan viikon maanantaina. Päätin, etten tee sitä virhettä enää ikinä, että antaisin sydämeni liian helposti jollekulle, joka ei ole valmis taistelemaan siitä sekuntiakaan. Meillä oli herra M:n kanssa ihanaa. Olin kuitenkin rehellinen hänelle ja kerroin, että minuun otti yhteyttä mies, jota kohtaan tunsin aikoinaan todella vahvoja tunteita. Kuinka minun olisi pakko katsoa se kortti loppuun, tai tulisin katumaan sitä vielä pitkän aikaa. Hän ymmärsi.
No... Olemme nyt nähneet herra S:n kanssa kolme kertaa viimeisen puolentoista viikon aikana. En ole edelleenkään varma, mitä haluan.
Tai no. Olen. Haluan tutustua kaikessa rauhassa. Pelkään kuitenkin sitä, että hän ei tunne samalla tavalla minua kohtaan - ja tämä kyseinen pelko on se The Ongelma. Se sekottaa ajatuksia. En uskalla sanoa kaikkea ääneen herra S:lle, sillä en halua kuulostaa hullulta tai vaikealta tapaukselta. Tiedän, että kaikki selkenee ja helpottuu ääneen sanomalla, mutta... pelottaa liikaa.
Kommentit
Lähetä kommentti